RAKAS MAMMA COCONUT

12. joulukuuta 2013



Jostakin tämä kertomus on aloitettava. Viimeiset viikot ovat olleet minulle äärimmäisen raskaita. Mieleni päällä on ollut monenlaisia asioita, päällimmäisenä lapsen terveys. Jostakin kumman syystä pilaan elämäni murehtimalla asioita aivan liikaa. Monet ovat todenneet minulle, että "se on se äitinä oleminen". Omalla kohdallani asiaan liittyy varmasti muutakin. Murheet venyvät elämässäni mielettömän laajoihin mittakaavoihin. Saatan pilata viikkokausia elämästäni murehtimalla.
Viimeiset vuodet ovat kuluneet tällä tavoin, enemmän tai vähemmän murehtien. On raskasta elää, kun taivaalla leijuu jatkusvasti musta iso raskas pilvi. Se kulkee mukana ja luo varjonsa jokaisen päivän ylle.  Ennen en ole ollut tällainen. Toki lasten syntymisellä on ollut vaikutusta asiaan. Valtava rakkauden määrä heitä kohtaan saa aikaan pelkoa. Nuorempana olin hyväntuulinen ja rento. Uskoin hyvään ja luotin tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa minusta tuli skeptisempi. Alkasin asennoitumaan asioihin hiukan "harmaammin". Viime vuosina harmaus on muuttunut mustaksi.
Nyt tilanteet ovat helpottuneet. Vuosien huoli on ollut turhaa. Kyse ei olekaan niin pahoista asioita, joita itse olin kuvitellut.  Olin itse maalannut tauluuni ikävyyttä ja kantanut murhetta yksin, hiljaa. En ole uskaltanut puhua peloistani kenellekkään ääneen, en edes miehelleni. Toivon pääseväni eroon tästä ominasuudesta tai ainakin toivon, että se lievenisi muutaman asteen. On hullua pilata tämä hetki, joka juuri nyt on käsillä, murehtimisella. Ainut asia, joka tilanteissa on jonkin verran tuonut helpotusta on pieni usko. Ihmiselle on terveellistä uskoa johonkin sen olen todennut. Omalla kohdallani se jokin on Jumala, aina ollut. En haluaisi elää uskoen sattuman pläjäyksiin tai itseeni. Usko itseesi sanotaan, mutta luulen sen olevan erittäin laiha lohtu, kun elämä täyttyy murheista. Minä en ainakaan itseeni uskomisesta saa minkään sortin apua vaikeissa elämän tilanteissa. 
Tänään mieleni on pitkästä aikaa kevyt. On ihana hengittää, kun ilma kulkee ja taivasta ei peitä musta pilvi. Murheita on ja tulee aina olemaan, mutta nyt "as we speak" aurinko paistaa. Meillä on kaikki hyvin! 
MUTTA miksi sisustusbloggari kertoo tämän? Miksi "päsäytän" silmienne eteen tämän kaltaisen postauksen kuosi- ja design postauksien sekaan? No siksi, että minä kirjoitan tätä blogia juuri tällaisena kuin olen. Kaikki tämä on pääni sisällä, kun posteja teille kirjoittelen. Haluan muistuttaa jokaista siitä, että elämän aidosti tärkeimmät asiat eivät näy sisustuskuvissa. On aivan sama roikkuuko katossani Lokki-valaisin tai onko ruokapöytäni ympärillä Artekin E60 jakkarat. Elämäni ehtoo puolella en tule muistamaan vuoden 2013 Joulukuuta jolloin tein 10 jouluaiheista upeaa DIY projektia ja lähetin 20 joulukorttia. Aidon onnen tulen muistamaan! Muistan taatusti perheeni, isäni, äitini, siskoni ja veljeni. Muistan mieheni, tyttäreni ja poikani. Muistan heidän ruskeat silmät ja silkkiset hiukset. Muistan varmasti sen, kun he kirjoittivat minulle kirjeitä otsikoilla "Rakas mamma coconut" ja piirsivät kuvani. Nämä kirjeet ja kuvat säilytän tarkasti. Vaikka muistini menisi muistasin kuvat nähdessäni. Aamen!

/Mukavaa Torstai-päivää teille rakkaat lukijani! I love you!/

17 kommenttia

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Voi Jossu, Jossu.... Sä olet niin aidon rehti. Mut siks just mä susta pidän niin paljon. <3

    VastaaPoista
  3. Mä olen itse aika kova murehtimaan myös, mutta mies meillä on se vielä pahempi ja se on tosi raskasta itselle kun toisella on mieli maassa ja stressiä vaikka mistä asiasta..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aijjaa :( Mä oon aina luullu et miehet ei osaa murehtia mutta siis ilmeisesti voi. Omani onneksi stabiloi meillä näitä tilanteita...on nimittäin niin rento eikä juuri osaa pelätä mitään. Hali pikkulinnulle <3

      Poista
  4. Jotkut vaan on herkempiä tuntemaan asioita ja fiiliksiä. Toiset mennä posottaa samaa tasaista viivaa pitkin, toiset ajelee vuoristorataa. Jotkut lentelevät keveinä kuin kedon perhoset ja toisilla on selässään raskaat taakat. Erilaisia olemme, mutta näillä elämän poluilla täällä kaikki kuljemme, kukin omalla tavallamme.

    Sikäli tunnistan sun fiiliksissä paljon samaa, että olen herkkä tuntemaan ja tunnen asiat isosti. Joskus se on rikkaus, mutta toisinaan kovin raskastakin. Ehkä näillä sun fiiliksillä on jokin tarkoitus, elämä heittää sinulle näitä tuntemuksia, näyttääkseen.. jotain..? En todellakaan tiedä...

    Minäkin uskon Jumalaan, ja siihenkin, että jokaiselle on valittu just se tietty polku ja kokemukset.

    Toivotan niiiin paljon lämpöisiä ajatuksia sinulle! Puss ja kiitos tästä ihanan aidosta postauksesta :) Se ei todellakaan ole ristiriidassa sisustusjuttujen kanssa, vaan vain syventää hyvällä tavalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Mä oon koko ikäni ollut suuresti tunteva....nuorenakin olin yhtäaikaa tulta ja tappuraa ja samalla lauhkea ja herkkä kun lammas ;) Tavallaan ei tylsää, mutta osittain joskus raskasta ;)

      Poista
  5. Minäkin olin jossain välissä kovakin kantamaan murheita, itselläni usko on vähentänyt murehtimista huomattavasti :) Ja tottakai sisustusbloggarikin saa sanoa muistakin asioista!
    Oma blogini on sellainen sekametelisoppa, että milloin mistäkin ja sellaisena varmaan pysyykin.
    Onneksi sinullakin huoli helpotti <3

    VastaaPoista
  6. Täällä toinen murehtija. Etukäteen maalailen aina kaikki pahimmat skenaariot. Ja usko on auttanut minuakin monen vaikean hetken yli. Voimahali sinne sulle! <3 Mahtavaa, että nyt näyttää/tuntuu paremmalta. :)

    VastaaPoista
  7. Ihana Johanna, kun oot suora ja avoin ♥

    Mä yritän olla liiemmin murehtimatta. Muistutella itseäni ja kysyä "Entä sitten? Mikä on pahinta mitä voi sitten tapahtua? Ja selviääkö siitä?" Yleensä tuon jälkeen ei enää ihan turhista aloita. Terveys on asia erikseen. Siitä huolehtii kyllä, jos on isommista asioista kyse. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Ihana. Joo, mä yritän keksiä itselle jotain mantroja joita vois jauhaa ;) Hali ja terkut <3

      Poista
  8. Minulla ei ole lapsia, mutta jotenkin pystyin samaistumaan tuohon synkkään pään yllä leijuvaan pilveen.. Olen perinyt äidiltäni murehtimisen taidon ja jos se olisi olympialaji, olisin siinä maailmanmestari! :D Välillä se on raskasta, kun saattaa mennä kuukausia, että ei edes tästä syystä nuku kunnolla. Olen löytänyt oman tapani voittaa tämän monsterin, mutta eron huomaa heti, kun on ollut viikkoja treenaamatta, niin sinnehän se pilvi taas eksyy..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoista toi et ont löytäny tavan. Itsekin olen pohtinut et jotain tarvis keksiä....Me muuten saatettais jakaa toi mestaruus ;)

      Poista
  9. Olen seurannut blogiasi jo jonkin aikaa mutta en ole kommentoinut mitään. Tähän on pakko. Olen lukenut sun blogia parista syystä. Siksi, että vaikutat rehelliseltä, jalat maassa kulkevalta ihmiseltä ja siksi, että blogisi saa minut yleensä aina hyvälle tuulelle. Ja onpas kiva lukea, että uskot myös Jumalaan, jaamme siis saman uskon. :)

    Kyllähän näitä pilviä itse kunkin elämästä löytyy, eikä murehtimista pysty aina lopettamaan vaikka huomisesta ei pitäisikään murehtia. Onneksi on kuitenkin perhe, usko ja ystävät niin kuin kirjoititkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana <3 Kyllä näin on <3 Niin kiva, että luet! <3 Mukavaa viikonloppua!

      Poista

Iloinen jokaisesta kommentista! Kiitos!

Copyright © Löytö
Design by Fearne